Asunnossa on niin hiljaista että se melkein särkee korvia.
Tämä vuosi ei lähtenyt niin hyvin käyntiin kuin olisin toivonut. Itse asiassa pieni suru on seurannut mukana jo pidempään. Kesällä menetin yhden lemmikin ja itsenäisyyspäivän aikoihin toisen; tämä jälkimmäinen oli ehtinyt kulkea mukanani jo kymmenen vuotta. Ja kun tässä ei ilmeisesti ollut vielä tarpeeksi, menetin juuri äsken vielä yhden ihan pienen tyypin, hän sai loikkia tässä maailmassa vain viisi kuukautta.
Joten nyt on aika hiljaista. Viimeksi on ollut näin hiljaista yli 10 vuotta sitten.
Ihmiset jotka eivät ole olleet kanien kanssa juurikaan tekemisissä luulevat usein että ne vain istuvat paikoillaan ja ovat tylsiä. Mutta se ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Iloinen ja onnellinen pupu on hyvin touhukas ja utelias, ja suurin osa kaneista on myös ihmisrakkaita ja sosiaalisia. Kani saattaa juosta omistajansa perässä ihan samalla lailla kuin koira ja kerjätä huomionosoituksia ja herkkuja. Parhaimmillaan omistajan ja kanin välinen suhde on hyvinkin kiinteä ja merkityksellinen, ihan samoin kuin esimerkiksi koirien ja kissojen kanssa (minulla on ollut lemmikkeinä näitä kaikkia).
Ja kaikki on hyvin kunnes jokin, välillä hyvin pienikin asia, ei enää ole hyvin. Ja joskus lopulta mikään ei ole enää hyvin.
Se viimeinen päätös on aina niin kovin vaikea. Lemmikkieläimet, olivat ne sitten pieniä tai suuria, voivat olla kuin perheenjäseniä, ja niiden menettäminen on hyvin tuskallista. Se, joka ei ole rakkautta eläintä kohtaan kokenut, ei ehkä voi sitä täysin ymmärtää.
Tapahtuman jälkeen mieltä kalvavat itsesyytökset. Teinkö päätöksen liian aikaisin, olisiko hyviä päiviä ollut vielä jäljellä. Vai teinkö sen sittenkin liian myöhään ja rakkaalla ystävällä ehti olla jo kipuja. Tähän ei voi oikein antaa muuta neuvoa kuin että opettele tuntemaan lemmikkisi niin hyvin kuin mahdollista, jolloin pientenkin eleiden tulkitsemisesta tulee helpompaa. Täydellisestihän toista ei voi koskaan lukea koska meillä ei ole yhteistä kieltä.
Menetyksen jälkeen sitä aina vannoo – ei enää ikinä!
Olen haaveillut uudesta hienosta designsohvastakin ties kuinka kauan, nyt olisi hyvä hetki hankkia sellainen kun kukaan ei olisi sitä järsimässä.
Mutta tiedättekö, en oikeastaan enää niin välitä siitä sohvasta. Pienten tassujen ääni on tärkeämpää.
Minun kääpiökanini lähti 12-vuotiaana, siitä on kahdeksan vuotta eikä mene päivääkään ettenkö ajattelisi sitä. Hänen jälkeensä olen menettänyt muita lemmikkejä, vuosia rinnalla kulkeneita ja olen huomannut että mitä vahvempi rakkaus, yhtä vahva suru ja yhtä vahvat itsesyytökset. Tekipä sitten miten päin vain. Rakkauden hinta on tosi kova ja jää aina maksettavaksi. Silti olen onnellinen että olen nämä persoonat saanut pitää luonani.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. <3 Niinhän se on että minkä vaan lemmikin kun ottaa niin pitää valmistautua myös siihen että sen aikanaan menettää. Vaikka se joka kerta tuntuukin niin kovin hirveältä, ei siihen totu ikinä. Täytyy kuitenkin olla kiitollinen pienille karvatassuille kaikista näistä vuosista mitä ovat vierellä kulkeneet, ja ehkäpä tulevaisuudessa tulee taas kulkemaan.
PoistaNämä on aina ikäviä ja vaikeita asioita, eikä ole olemassa oikeaa vastausta siihen miten olisi pitänyt toimia, pitää vain uskoa että itse toimi siinä tilanteessa oikein. Tuo hiljaisuus on kyllä kaikkein pahin kun etsii katsellaan sitä vipellystä lattialla tai jättää tippuneen ruokapalan lattialle että joku sen kuitenkin syö, vaikkei olekaan ketään enää syömässä. Sitä miettii todella paljon vanhan lemmikin omistajana, että koska koittaa aika. Pitää vain nauttia viimeisistä hetkistä, vaikka välillä ärsyttääkin, mutta eniten se kuitenkin antaa.
VastaaPoistaPaljon jaksamista sulle ja lämpimiä ajatuksia!
Kiitos Jenni <3 Hiljaisuus on kyllä niin outoa, välillä sitä muka kuulee jotain rapinaa ja sitten muistaa että ai niin. Ja äsken kun tein porkkanakeittoa niin meinasin ensin laittaa kuoret ja naatit sivuun talteen kunnes muistin. Iso aukko tulee kyllä elämään kun yhtäkkiä ei olekaan lemmikkiä.
Poista